Murre yhdistää, mutta se voi myös erottaa – rakastavaisetkin

Rakastavaisen korvaan toisen murre kuulostaa mukavan letkeältä, kiinnostavaltakin. Kun suhde alkaa rakoilla, asenne kumppanin murretta kohtaan muuttuu kriittiseksi, jopa ivalliseksi. Havainto tulee esiin Sari Keskimaan väitöksessä Kalle Päätalon Iijoki-romaanien kielestä.

Kalle Päätalon Iijoki-sarja on 26-osainen omaelämäkerrallinen teossarja, jossa kirjailija kertoo omat vaiheensa lapsuudesta kirjailijaksi ryhtymiseen saakka. Yksilön kehityskertomuksen rinnalla Iijoki-sarja on myös kuvaus kielestä: suomen murteista, murrekäsityksistä ja murreasenteista.

Päähenkilö Kallen tarkka kielikorva tulee esiin jo Iijoki-sarjan ensimmäisessä osassa, jossa poika kyselee murreilmausten merkityksiä, kuuntelee tarinointia ja huomioi erilaisia puhetapoja, muun muassa puimakonetta korjaamaan tulleen ”masinistin” kielenkäyttöä.

Kalle on kotoisin Taivalkoskelta Koillismaalta. Hänen kielensä on kotipitäjän murteen pohjalta tuotettua ”näköismurretta” ja aika lailla uskollista Koillismaan murteelle, joka yhdessä Kainuun murteiden kanssa muodostaa savolaismurteiden pohjoisimman ryhmän.

Kielelliset asenteet tulevat Iijoki-sarjassa esiin yksilötasolla, henkilöhahmojen vuorosanoissa ja päähenkilön sisäisessä metakielisessä kerronnassa, Keskimaa kirjoittaa.

Suhteen alussa murteet yhdistävät: Laina ja Kalle keksivät sanaleikkejä ja selittävät murresanoja toisilleen.

Laina, Kallen ensimmäinen puoliso, puhuu vaihdellen yleiskieltä ja murretta. Kalle luonnehtii Lainan puhetapaa näin: ”Vaimoni puhuu lähes puhdasta kirjakieltä, mutta sanoo eräitä sanoja mielestäni oudosti.” Kirjasarjan edetessä Lainan puhetapaan ilmaantuu lounaismurteille tyypillisiä piirteitä, yleisiä länsimurteisuuksia ja hämäläismurteisuuksia.

Sari Keskimaan analyysin mukaan murteiden puhuminen kuvastaa ensin Lainan ja Kallen parisuhteen rakentumista ja myöhemmin suhteen hajoamista.

Kun suhde on alussa, henkilöt matkivat toistensa murteita hyväntahtoisesti, keksivät sanaleikkejä ja selittävät murresanoja ja -ilmauksia toisilleen. Varsinkin Laina kyselee Kallelta murreilmausten merkityksiä.

Avioliiton alussa Laina on toiveikas sen suhteen, että Kalle ja hän oppisivat toistensa murteet. Kun hänen sukulaisensa eivät ymmärrä Kallen murretta, Laina toimii tulkkina – ja vaikuttaa olevan ylpeä siitä, että ymmärtää puolisonsa murretta.

Kun suhde alkaa rakoilla, puolisot korjailevat toistensa puhetta ja ivaavat toistensa murteita.

Käänne tapahtuu, kun Kalle ja Laina käyvät kesälomalla Taivalkoskella. Laina tuntee jäävänsä ulkopuoliseksi, orvoksi, koska puhuu erilaista murretta kuin muut. Samalla hänen asenteensa Koillismaan murretta kohtaan muuttuu kielteiseksi.

Kun suhde alkaa rakoilla, puolisot korjailevat toistensa puhetta yleiskieliseksi ja matkivat toistensa murteita ivallisesti.

Lainan puhekieli muuttuu sitä murteellisemmaksi, mitä hankalammaksi aviopuolisoiden suhde muuttuu. Ymmärtämisvaikeuksiakin alkaa tulla, ja riitatilanteissa varsinkaan Laina ei ole aina ymmärtävinään Kallen puhetta.

Murteenkäyttö edustaa Iijoki-romaaneissa maalaisuutta ja perinteistä agraarista elämänmuotoa.  Laina tosin ei vaikuta häpeilevän omaa murrettaan yhtä paljon kuin Kalle, mutta myös hän arvostaa yleiskieltä – eli ”kirjakieltä”, kuten sitä Iijoki-sarjassa nimitetään –  murteita enemmän. Kallelle kirjakielen taito edustaa sivistyneisyyttä ja parempaa elämää, jota hän itsekin tavoittelee.

Kotoisaa ja lupsakkaa vai leuhkaa ja ärsyttävää?

Keskimaa on löytänyt Iijoki-sarjan romaaneista usean eri murrealueen kuvailua. Päähenkilö Kalle tuntuisi pitävän pohjoisista ja itäisistä murteista enemmän kuin läntisistä.

Koillismaan murre alkaa sota-aikana tuntua kotoisalta, vaikka se on aiemmin herättänyt kirjoittamisesta haaveilevassa Kallessa ristiriitaisia tunteita.  Hän alkaa kiinnittää huomiota synnyinseudulleen tyypillisiin kielenkäytön tapoihin, kuten ironiseen käänteishuumoriin ja tuttavuuden hieromiseen puhuttelemalla toista passiivissa ja kolmannessa persoonassa.

Oulun seudun murre on Kallelle tuttua jo lapsuudesta, mutta se myös ärsyttää häntä.  Läntisiä murteita pidettiin hienompina kuin itäisiä, mutta niiden käyttöä ei Kallen puhujayhteisössä hyväksytty. Oulun murteen puhuja saakin usein leuhkan leiman.

Peräpohjolan murteet ovat maantieteellisesti läheisiä, minkä lisäksi Kalle tuntee ne savottakavereiden puheista jo ennen sota-aikaa. Puhetta kuvaillaan ”h-murteeksi” tai ”hoonpäältä” puhumiseksi, mutta varsinaisia asenteellisia kuvailuja ei peräpohjalaismurteisiin liity.

Karjalan ja Savon murteisiin liittyvät asenteet piirtyvät esiin romaanien henkilöhahmojen kautta. Päähenkilö Kallen asenne on myönteinen: Kannakselta kotoisin olevaa henkilöhahmoa kuvaillaan mukavaksi, vitsikkääksi, puheliaaksi ja iloiseksi. Savon murteen puhujia kuvataan lupsakoiksi laulumiehiksi, ja he näyttäytyvät Kallelle itsevarmoina henkilöinä, jotka eivät omaa murrettaan häpeä.  Sen sijaan muiden henkilöhahmojen kommenteissa ”karjalaisten” kieltä kutsutaan ”määkimiseksi” ja Savon murretta  ”viäntämiseksi”.

Etelä-Pohjanmaan murteeseen Kalle törmää ensimmäisen kerran junamatkalla asepalveluspaikkaansa Korialle. Eteläpohjalaisten sotilaiden puhuma murre kuulostaa Kallesta itsevarmalta ja kalsealta.

Tampereen seudun murretta kuvataan Iijoki-sarjassa ärsyttäväksi ja ”jorailuksi”. Helsingin seudun murteeseen ei  Keskisen mukaan liity varsinaisia arvottavia asenteita, olkoonkin että  alokasaikanaan Kalle joutuu usein törmäyskurssille helsinkiläisen armeijakaverin kanssa.

Satakunnan murretta kuvataan nopeaksi ja vikkeläsanaiseksi, ja sen ymmärtäminen on päähenkilö Kallelle vaikeaa ja turhauttavaa.  Turun murretta Kalle suorastaan vihaa.

Murreasenteet ovat Sari Keskimaan mukaan kansanlingvistisesti kiintoisa tutkimuskohde, sillä kirjallisuuden on todettu vaikuttavan ihmisten murrekäsityksiin. Voi myös pohtia, mistä Iijoki-sarjan murreasenteet ovat peräisin. Ainakin osa niistä pohjautuu vanhaan kansanperinteeseen ja Topeliuksen Maamme kirjan (1876) heimostereotypioihin, Keskimaa kirjoittaa.

Ensimmäinen Päätalon teosten kieleen keskittyvä väitös

Sari Keskimaan väitös Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämäkertana (Oulun yliopisto 2018) on ensimmäinen Päätalon teosten kieleen keskittyvä väitöskirja ja jo siksi tärkeä, kirjoittaa Virittäjä-lehdessä 2/2019 Hanna Lappalainen, joka toimi Keskimaan vastaväittäjänä.

Iijoki-sarjaa on usein pidetty omaelämäkertana, mutta Keskimaa käsittelee sitä romaanisarjana, siis fiktiona. Romaanien Kalle ei siis ole sama kuin kirjailija Kalle Päätalo.

Keskimaa onnistuu Lappalaisen mukaan nostamaan teossarjasta kiintoisia sosiolingvistisiä havaintoja ja esittämään analyyseja, jotka tarjoavat oivalluksen hetkiä niin Päätalo-faneille kuin tämän tuotantoa tuntemattomillekin. Keskimaa osoittaa, millaisia tehtäviä eri murteilla ja niihin liittyvillä asenteilla on teossarjan kokonaistulkinnan kannalta. Samalla hahmottuu kuva niistä kieli-ideologiosta ja kielellisistä käännekohdista, jotka ovat rakentaneet Koillismaalta ponnistaneen metsätyöläisen pojan matkaa rakennusmestariksi ja menestyväksi kirjailijaksi. Kouluja käymättömästä maalaismurteen puhujasta kasvaa kirjakielen taitaja ja murteilla tyylittelevä kirjoittaja.

Keskimaan urakka oli valtaisa: tutkimusaineistona oli 26-osainen Iijoki-sarja, yhteensä noin 17000 sivua. Vastaväittäjä Lappalaisen mukaan väitöksen ehdoton vahvuus on syvällinen perehtyneisyys aineistoon.

Kannattaakin lukaista Keskimaan väitöskirjan alkusanat, joissa hän kuvailee teininä alkanutta Päätalo-innostustaan. Kainuulaiselle teinille Päätalon romaanien kieli oli useimmiten ymmärrettävää, ja silloin kun hän ei jotain ymmärtänyt, hän kysyi ukiltaan, joka tunsi savottasanastoa ja joka oli tavannutkin kirjailijan armeijassa.

Ja jotain vastustamattoman suloista on siinä, että tutkijan kuopus sai nimekseen Kalle. Keskimaa aloitti Iijoki-sarjan tutkimuksen kirjoittamisen kuopuksen nukkuessa päiväuniaan vaunuissa, ja kun väitös valmistui, 8-vuotias poika tiesi olevansa kirjailijan kaima😊

Artikkelin lähde: Sari Keskimaan väitös Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämäkertana (Oulun yliopisto 2018).  Kiintoisaa lukemista muillekin kuin Päätalo-faneille!

P.S. Taivalkoskella järjestetään kesäisin Päätaloviikot. Menneenä kesänä tapahtuma pidettiin koronaviruksen vuoksi virtuaalisesti – toivottavasti ensi kesänä 2021 taas paikan päällä.

► Vinkki:  Suuri #murreviikko Twitterissä 5.10. 2020 alkaen. Ajatus on, että tviittaajat viestivät omalla murteellaan – tai jos sellaista ei (enää) selkästi ole, sitten vaikkapa sekamurteella; jokainen omalla tyylillään. Aleksis Kiven päivän tienoolle ajoitetun murreviikon ideoi Itä-Suomen yliopiston professori Helka Riionheimo.

Lisää murteista ja niihin liittyvistä asenteista:

Kielipide: Puhu murretta!  Teinin näkemyksiä murteen puhumisesta.

Kamala vai ihana? Kesäpuhetta murteista  Baaritiskillä pohditaan, onko jokin murre kamala ja jokin ihana.

Toimittaja Oona Laine lakkasi puhumasta omaa murrettaan töissä ja vähän muuallakin. Murre on hänen mukaansa vielä nykyäänkin merkki maalaisuudesta. Murteiden puhujia saatetaan pitää epäuskottavina, huvittavina tai yksinkertaisina. Helsingin Sanomissa 13.8. 2020 julkaistu Laineen essee Miu-miu, onpa söpö murre on lehden tilaajien luettavissa.

 

Teksti: Sari T. Tiiro ♦ Julkaistu 23.9.2020.

Twitter
Facebook
Ei kommentteja

Lähetä kommentti