Tasa-arvo tulee tasa-arvoksi kielessä

Teksti: Mari Kröger

Oli kevät 2015 ja koulutuslupaus, joka muuttui koulutusmunauksen pilkkalauluksi leikkausten myötä. Ei mennyt pitkään, kun muun muassa oppositiopuolueet alkoivat puhua koulutusvihamielisestä hallituksesta ja historiallisen suurista koulutusleikkauksista. Osaksi koulutuspoliittista keskustelua tuntui vakiintuvan ajatus siitä, että puhe koulutuksesta on muuttunut.

Tuli aika ja paikka selvittää, onko puhe koulutuksesta todella muuttunut ja jos on, miten. Koska halusin mennä suoraan niin sanottuun syvään päätyyn, aloin tutkia hallitusohjelmia vuosilta 1995–2015.

Lyhyenä taustoituksena sanottakoon, että me kielitieteilijät ajattelemme kielen ja yhteiskunnan suhteen vuorovaikutteisena (ks. Pietikäinen 2000). Toisaalta kulttuurimme vakiintuneine käytänteineen sanelee, miten puhutaan ja kirjoitetaan, toisaalta näitä käytänteitä voidaan muuttaa kielellisin keinoin. Ei siis ole ihan sama, miten esimerkiksi tasa-arvosta puhutaan, sillä kielenkäyttö eri tilanteissa muodostaa diskursseja: suurempia kokonaisuuksia, joilla tuotetaan merkityksiä (ks. Pietikäinen & Mäntynen 2009).

Kun valtaa pitävä alkaa puhua asiasta tietyin sanoin, puhetapa tarttuu.

Tiivistetysti ja yksinkertaistaen homma menee käytännössä niin, että kun jossain joku (diskurssi-)valtaa pitävä alkaa puhua asiasta tietyin sanoin ja termein, puhetapa tarttuu (vallasta ks. Wodak 2001). Puhetapa vakiintuu ja leviää, jolloin se saavuttaa suuremman käyttäjäkunnan. Näin kielelliset valinnat muuttavat ympäristöä uuteen suuntaan ja vakiinnuttavat paikkansa.

Lyhyt vastaus aiemmin esitettyyn kysymykseen: kyllä, puhe koulutuksesta on muuttunut.

Koulutuksellisen tasa-arvon ja syrjäytymisen diskursseissa on kuluneen 20 vuoden aikana tapahtunut kaksi merkittävää muutosta:

♦ Ensinnäkin tasa-arvon käsite on muuttunut kollektiivisesta yksilölliseksi. Kehitys on konkreettista jo sananvalinnoissa: 1990-luvulla maksuton peruskoulu tarjotaan koko ikäluokalle, kun 2000-luvulla jokaiselle halutaan edellytystensä mukaista koulutusta.

♦ Toisekseen koulutus hahmotetaan ja esitetään polkuna. Polun alkupäässä on varhaiskasvatus, jota seuraa peruskoulu ja toisen asteen koulutus. Osalle porukasta polku jatkuu pidemmälle korkeakoulutukseen. Koulutuspolkudiskurssi linkittyy yksilölliseen tasa-arvon määritelmään siinä, että koulutuspolut kuvataan henkilökohtaisina. Myös nivelvaiheet ja puhe ohjaamisesta ovat ominaisia koulutuspolulle – oppilasta tuetaan nivelvaiheiden yli ja ohjataan oppilaan lahjakkuutta tukevalle polulle.

Kun puhutaan tasa-arvosta ja syrjäytymisestä, puhutaan ihmisistä. Ehkä juuri siksi merkityksellisiksi muodostuvat myös ihmisten ja ryhmien nimitykset sekä niissä tapahtuneet muutokset. 2000- ja 2010-luvuilla huomio kiinnittyy siihen, kuinka koulutuksessa kuvataan olevan monia erityisryhmiä, kuten erityistä tukea tarvitsevat lapset ja maahanmuuttajat. Erityisryhmien mainitsemisen voi ajatella juontuvan yhteiskunnallisesta muutoksesta: kun tasa-arvo ajatellaan yksilöllisenä, myös ihmisten erityispiirteet nousevat herkemmin esiin, ja puhe maahanmuuttajista on merkki kansainvälistymisestä ja monikulttuurisuudesta.

Erityisen kiinnostavaksi ryhmien nimittäminen muuttuu, kun tarkastellaan, miten ne esiintyvät eri yhteyksissä ja millaisia rooleja ne saavat. Esimerkiksi maahanmuuttajat kuvataan toistuvasti samassa asiayhteydessä syrjäytymisvaarassa olevien tai koulutusjärjestelmän ulkopuolella olevien ryhmien kanssa. Samassa yhteydessä esittäminen niputtaa ryhmiä yhteen: ensiksi annetaan ymmärtää, että maahanmuuttajat ovat homogeeninen joukko ja sen lisäksi tullaan esittäneeksi, että maahanmuuttajat rinnastuvat syrjäytymisvaarassa oleviin. Näin luodaan mielikuva siitä, että ryhmät ovat keskenään samankaltaiset ja ruokitaan ajatusta siitä, että maahanmuuttajat ovat potentiaalinen ryhmä jäämään koulutuksen ulkopuolelle.

Ei kai puhe yksilöllisyydestä tarkoita yksinäisyyttä, eihän?

Toinen kiinnostava ryhmien nimeämiseen liittyvä laajempi ilmiö on puhe syrjäytyneistä tai syrjäytymisvaarassa olevista. Arja Jokinen (2004) määrittää syrjäytymisen marginaalissa olemiseksi, mikä on varsin kuvaava määrite myös kielellisestä näkökulmasta: siinä missä tasa-arvopuheessa nostettiin erityisryhmiä esiin, syrjäytyneet ovat yhtä massaa.  Syrjäytyneissä on eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä, eri syistä syrjäytyneitä, mutta tutkimissani tasa-arvokirjauksissa sitä ei tunnusteta tai ei ainakaan tuoda ilmi.

Kaiken kaikkiaan tasa-arvo- ja syrjäytymisdiskurssien muutos yhteisöllisestä yksilölliseen heijastelee moneen eri teemaan. Se näkyy muun muassa kustomoituina opintopolkuina, erityisryhmien tunnustamisena ja erilaisten koulutusratkaisujen mielikuvina.

Pitääkö olla huolissaan? Ei kai, ainakaan niin kauan kuin yksilöllisyys ei tarkoita yksinäisyyttä.

Kirjoittaja Mari Kröger on Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan toiminnanjohtaja.  Artikkeli perustuu hänen graduunsa.

>> > Ks.  myös Kielibaarin poiminta Sote tulee todeksi teksteinä.  Välähdyksen takana Ulla Tiililä

 

Lähteet:

Jokinen, Arja 2004: Asuntola kulttuurisella kartastolla. – Jokinen, Arja; Huttunen Laura & Kulmala, Anna (toim.), Puhua vastaan ja vaieta. Neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. s. 74–97. Gaudeamus: Helsinki.

Pietikäinen, Sari & Mäntynen, Anne 2009: Kurssi kohti diskurssia. Vastapaino: Tampere.

Pietikäinen, Sari 2000: Kriittinen diskurssintutkimus. Sajavaara, Kari & Piirainen-Marsh, Arja (toim.), Kieli, diskurssi ja yhteisö s. 191–217. Jyväskylän yliopistopaino: Jyväskylä.

Wodak, Ruth 2001: What CDA is About – a Summary of its History, Important Concepts and Its Developments. – Wodak, Ruth & Meyer Michael (toim.), Methods of Critical Discourse Analysis. s. 1–13. Lontoo: SAGE.

Kuva: Pixabay / geralt

RSS-syöte
Twitter
Facebook
Google+
No Comments

Post A Comment