Kolumni: Suomalainen pitää omasta kielestään kiinni harvinaisen innokkaasti

Teksti: Anu Haapala

Muutettuani Suomesta Hollantiin huomasin jo muutaman kuukauden jälkeen pudonneeni kehittyvän suomen kielen kelkasta. Niin käy, kun ei höpöttele päivittäin suomeksi työpaikan kahvikoneella eikä ime kielellisiä vaikutteita ruuhkabussissa mekastavalta teiniporukalta.

Kun nyt, reilut kolme vuotta myöhemmin, seuraan kotimaan some-pöhinöitä, joudun yleensä lukemaan kommentit moneen otteeseen ymmärtääkseni viestin, eikä se mene perille aina silloinkaan. Twitterin käytöstä luovuin hyväksyttyäni, ettei suomen kielen käyttöni taivu enää samanlaiseen, salamannopeaan verbaaliseen ilotteluun kuin aiemmin.

Vaikka puhun, luen ja kuuntelen suomea päivittäin, äidinkielentaitoni rapistuu, kun en pysty ympäröimään itseäni suomella. Onneksi Suomi on kuitenkin niin suomenkielinen, että kunnon kielikylpyyn pääsee aina kotimaassa vieraillessa.

Suomen kielen lautakunta on huolissaan suomen kielen tilasta, mikä on toki ymmärrettävää. Suomessa on vain alle viisi miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat suomea äidinkielenään, ja harva opettelee sitä huvikseen.

Asuessani toisessa maassa, jonka virallinen kieli on niin ikään melko pieni, en kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, miten poikkeuksellisen vakavasti suomenkielisyyden vaaliminen Suomessa otetaan.

”Suomenkielinen media on lähes sataprosenttisesti suomenkielistä, ja suomenkieliselle tietokirjallisuudelle riittää kysyntää.”

Muun muassa suomenkielinen media on melkein sataprosenttisesti suomenkielistä. Lehtijutuissa englanninkieliset lainaukset ovat harvinainen tehokeino. Suomessa markkinoidaan suomeksi ja opastetaan paikasta toiseen yleensä vain suomeksi ja ruotsiksi.

Vaikka englanti on muun muassa tieteen valtakieli, esimerkiksi suomenkieliselle tietokirjallisuudelle riittää kysyntää. Lokakuussa yli puolet Suomen 20 myydyimmästä tietokirjasta oli suomalaisia, loputkin suomeen käännettyjä.

Enkä ihmettele yhtään. Suomessa on valtavasti tiedettä oivallisesti popularisoivia tutkijoita, jotka vaivautuvat pienestä yleisöstä huolimatta kirjoittamaan äidinkielellään. Itse palaan Suomen-reissuiltani kotiin aina matkalaukku suomenkielisiä kirjoja pullollaan. Kun arjessa joutuu sumplimaan kaiken toisella tai kolmannella kielellä, vaikkapa aivotutkimuksesta lukeminen suomeksi tuntuu siltä, että loma jatkuu kotiin palattuakin.

”Hollanninkielisen on pakko osata edes hieman englantia. Suomessa pärjää mainiosti suomella.”

Hollannissa on vaikea löytää aikakauslehteä, jonka joka kolmas otsikko ei olisi englanniksi. Paikallista podcastia tai kaveriporukan keskustelua kuunnellessa kolmasosan keskustelusta ymmärtää monesti englannin perusteella, koska uudissanoille ei keksitä hollanninkielisiä vastineita ja ilmaisuja otetaan sellaisenaan käyttöön englannista. Hollannin opettajani totesi joskus kuunneltuaan opiskeluryhmäni keskustelua, että ei haittaa, vaikka välissä kuuli teidän korvaavan sanoja englannilla – hollantilaiset tekevät niin koko ajan.

Hollannissa hollanninkielisen on oikeastaan pakko osata edes hieman englantia ymmärtääkseen ympäristöään täysin. Suomessa taas pärjää mainiosti suomella, vaikka hollanti on puhujien määrässä suomea melkein viisi kertaa suurempi kieli.

Tietysti englannin vaikutus näkyy suomessakin. Aidosti elinvoimainen kieli on aina altis vaikutteille ja elää ajassa. Selfie sopii suomalaisten suuhun paremmin kuin meitsie, ja kotikulmillani Pohjois-Suomessakin on jo vuosia kuullut puhuttavan dinneristä.

”Englannista kumpuavien uudissanojen kääntäminen omalle kielelle on melkein eksoottista.”

Samaan aikaan suomalaisena voi kuitenkin aiheuttaa hämmennystä kreikkalaisissa ja italialaisissa mainitsemalla, että Suomessa puhutaan tietokoneesta ja ilmastoinnista eikä kompuutterista ja air conditionista. Uudissanojen kääntäminen on nykyään melkein eksoottista.

Ulkosuomalaisetkin haluavat siirtää äidinkielentaitoaan jälkipolvilleen niin määrätietoisesti, että heidän ulkomailla varttuvat lapsensa käyvät monesti tavallisen koulun lisäksi Suomi-koulua. Sen tavoitteena on ylläpitää suomen kielen taitoa ja yhteyttä suomalaiseen kulttuuriin. Tällaisia kouluja on maailmalla jo 45 maassa, Hollannissakin peräti kolme.

Tällainen into ei ole itsestäänselvyys. Moni ulkomailla asuva, kahden kulttuurin parisuhteessa elävä päättää puhua lapsilleen englantia, koska ei pidä oman kielensä opettamista lapselle tärkeänä.

Suomalaismedian mielipidekirjoitusten perusteella voisi toki luulla suomen kielen aseman olevan paljon surkeampi. Helsingissäkään ei ilmeisesti pysty enää tilaamaan edes kahvia suomeksi, vaikka oikeasti siellä asioidessa joutuu puhumaan englantia suunnilleen kolme prosenttia ajasta. Sekin on koko Suomen mittakaavassa paljon.

Jos korkeasti koulutettu, varmasti vähintään kahvintilausenglantia puhuva helsinkiläinen pahoittaa mielensä englannin puhumisesta ja purkaa mieltään ulkomaalaislähtöiselle tarjoilijalle, asenne on typerä ja lyhytnäköinen.

Uutta kieltä ei opi hetkessä varsinkaan niin, että sen puhuminen töissä olisi luontevaa. On mahtavaa, että maahanmuuttajalle löytyy töitä myös ilman täydellistä suomen kielen taitoa – etenkin, kun ravintola-alalla asiakkaat voivat pääsääntöisesti olla vaikkapa matkailijoita.

”Jos maahanmuuttajat eivät opi suomea, huoli Suomen englannistumisesta muuttuu nykyistä paljon aiheellisemmaksi.”

Omituista on ajatella, että englanniksi palvelevat ravintolat itsessään olisivat uhka suomelle. Mitä jos keskittyisimme sen sijaan kannustamaan ja tukemaan maahanmuuttajia suomen opiskelussa? Heitä tulevaisuuden Suomi nimittäin tarvitsee, oppivat he kieltä tai eivät. Jos eivät, huoli Suomen englannistumisesta muuttuu varmasti vielä nykyistä paljon aiheellisemmaksi.

 

Anu Haapala Kolumnin kirjoittaja Anu Haapala on toimittaja ja psykologian kandidaatti, joka Hollannissa asuessaan on tottunut siihen, että hollannin puhujat ryydittävät keskustelua vähän väliä englannilla. Lehtijuttujen otsikoissakin vilisee englantia.

Valokuvat: Anu Haapala (tulppaanit),  Mia Orsatti (henkilökuva)

 

 >> Julkaistu 4.12.2018

RSS-syöte
Twitter
Facebook
Google+
Ei kommentteja

Kommentoi