31 tammi Onko suomi menetetty tapaus?

Teksti: Sini Söyrinki

Jotta suomesta ei tulisi menetettyä tapausta, omaa äidinkieltä pitää osata arvostaa.  On hyvä muistaa sekin, ettei suomi ole pieni eikä vaikea kieli.

Suomen kansalliskielet, suomi ja ruotsi, ovat uhattuina. Tätä mieltä on ainakin Suomen kielen lautakunta kannanotossaan, jossa perätään kansallista kielipoliittista ohjelmaa. Uhkana nähdään kansalliskielten käyttöalan kaventuminen, eli se, ettei kieliä voi enää välttämättä käyttää kaikilla elämän osa-alueilla. Kielipoliittiselta ohjelmalta kaivataan kannanottoa seuraaviin huolenaiheisiin:

– kansalliskielten käyttöalan kaventuminen

– yhteiskunnan toimintaa vaikeuttava yleiskielen hallinnan heikkeneminen

– suomalaisen kieliyhteisön jäseneksi pääsyn kynnys

– vähemmistökielten ja maahan tulleiden oman äidinkielen opetus.

Aiheen laajuuden vuoksi keskityn tässä tekstissä lähinnä kahteen ensimmäiseen kohtaan. Voit lukea kannanoton kokonaisuudessaan täältä (tekstin kursivoidut kohdat ovat suoria lainauksia).

Yksiselitteisesti toimivia ratkaisuja kielen aseman parantamiseksi – tai ennemminkin ehkä heikentymisen estämiseksi – ei varmastikaan ole. Ensimmäinen askel on kuitenkin eräs valtavan tärkeä tekijä: oman äidinkielen arvostaminen. Kannanoton mukaan kielen aseman heikkenemisen uhkaa kuvastaa muun muassa se, että virkamiestasollakin kyseenalaistetaan äidinkielen ylioppilaskokeen välttämättömyys, samoin kuin se, ettei suomenkielisen asiakaspalvelun saaminen suomalaisissa yrityksissä ole enää lainkaan itsestään selvää.

Käsitys kielitaakasta ja usko kaikkivoipaan englantiin

Mikä sitten vaikuttaa arvostuksen puutteeseen? Yhdeksi tekijäksi väitän ainakin sitkeitä ennakkoluuloja suomen kielestä pienenä, tavattoman vaikeana ja siten oikeastaan hyödyttömänä kielenä. Nämä uskomukset eivät pidä paikkaansa, niin hellästi kuin vaalitaankin esimerkiksi ajatusta “maailman (toiseksi) vaikeimmasta kielestä oppia”.

Ensinnäkään suomi ei ole maailmanlaajuisesti katsottuna ollenkaan pieni kieli, minkä kannanottokin tiedostaa: Suomen kieli kuuluu siihen pieneen vähemmistöön maailman kieliä, joita voi käyttää ja käytetään kaikilla inhimillisen toiminnan ja tietämyksen osa-alueilla. Tässä etuoikeutettujen kielten joukossa suomi on verraten pieni kieli, vaikka se puhujamäärältään kuuluu maailman kielten joukossa suurimpaan kahteen prosenttiin. Suomi toimii elämän jokaisella osa-alueella omasta kodista opiskeluun ja oikeuslaitokseen, jolloin se on varsin hyvinvoiva. Suomen kielen lautakunnan mukaan tilanne uhkaa kuitenkin luisua huolestuttavaan suuntaan, ja siihen on puututtava.

Ja ei, suomi ei ole myöskään erityisen vaikea kieli. Esimerkiksi sijapäätteet eivät ole ollenkaan sellainen mutaatio kuin tunnutaan ajattelevan. Niitä esiintyy sukukieltemme lisäksi muun muassa turkin kielessä. (Jos jotain todella harvinaista suomesta haluaa löytää, niin sellainen on esimerkiksi taipuva kieltoverbi en, et, ei jne., mutta sekään tuskin yksin riittää tekemään kielestä äärimmäisen vaikeaa.)

Suomen kielen pitämiseen outona vaikuttaa erityisesti se, että moni suomalainen on tottunut ajattelemaan muiden kielten olevan tietynlaisia, mutta keskenään samankaltaisia. Tämä johtuu siitä, että usein muut kielet, joiden kanssa olemme tekemisissä, ovat indoeurooppalaisia kieliä, kuten ruotsi, englanti, saksa ja ranska. Nämä kielet ovat sukua keskenään, ja näin loogisesti ne muistuttavat toisiaan rakenteellisesti (joskin toki laajasta kielikunnasta löytyy myös valtavia keskinäisiä eroja). Oma suomalais-ugrilainen kielemme eroaa näistä, ja kokonaisuudessaan tilanne saa kuvittelemaan, että suomi poikkeaa täysin maailman muista kielistä. (Lisää tietoa suomen kielen sukupuusta esimerkiksi täältä ja maailman kielistä tekstin aiheeseen nähden ironisesti englanniksi esimerkiksi täältä.)

Mistään kielestä ei ole mahdollista sanoa, onko se helppo vai vaikea oppia, vaan oppimisen helppous liittyy aina oppijan aiempaan kielihistoriaan. Esimerkiksi suomea puhuvalle unkarin opiskelijalle on loogista, että o ja ö ovat kaksi täysin eri äännettä, joiden ääntäminen ristiin voi muuttaa sanan merkityksen täysin toiseksi. Englannin puhuja taas joutuu työstämään ajatusta, ettei ö ole vain o, jossa on hauskoja koristeita.

”Englanti on jo melkein liian hyvin markkinoitu suomalaisille.”

Sanoisinkin, että englanti on jo melkein liian hyvin markkinoitu suomalaisille. Se myydään alakoululaisille iskulauseella “sitten voi puhua ulkomaalaisille ja sillä pärjää missä vaan”. Pärjää toki monessa paikassa, mutta tämä väite on suuresti liioiteltu. Oma historiani maailmanmatkailusta on varsin pieni. En ole koskaan poistunut Euroopasta. Mutta jo tällä perusteella voin sanoa, ettei englanti ole se “the ulkomaankieli”, jona suomalaiset sitä liian helposti pitävät. Riiasta joutui tosissaan etsimään englantia puhuvaa vastaantulijaa, ja nuori ihminen infotiskillä Budapestissä meni sanattomaksi englantia puhuvasta turistista.

Englantia toki käytetään laajasti esimerkiksi korkeakoulutuksessa ja liike-elämässä, ja se on oikein hyvä kieli osata. Aina se ei kuitenkaan toimi niissäkään, saati että niin sanotut tavalliset ihmiset osaisivat sitä joka puolella maailmaa. Suomessa englantia osataan yleisesti varsin hyvin, ja se luo illuusion, että näin olisi joka paikassa.

Oletus englannin osaamisen itsestäänselvyydestä muodostuu ongelmaksi kotimaassakin, kun maahanmuuttajien oletetaan ilman muuta puhuvan englantia. Läheskään aina näin ei kuitenkaan ole, joten hyvin äkkiä suomen tai ruotsin taidosta tulee ainoa kanava kommunikoida paikallisten kanssa. Ja toisaalta englannin osaaminen ja varsinaisista työtehtävistä selviytyminen ei vielä itsessään takaa kunnollista työyhteisön jäseneksi pääsyä, sillä esimerkiksi kahvipöytäkeskustelut käydään kuitenkin helposti suomeksi.

Kokonaisuudessaan erilaisten palvelujen pitäisi siis ehdottomasti olla saatavilla kansalliskielillä, sillä ne ovat sekä täällä syntyneille että myöhemmin tulleille usein luontevin ja jopa ainoa mahdollinen kommunikaation kieli. Palveluja kannattaa toki tarjota mahdollisimman monella kielellä, mutta ei vain yhdellä, jota jostain syystä oletetaan kaikkien puhuvan.

Kysymys tieteen kielestä

Yksi englannin ja suomen taisteluareena on tiede. Suomen kielen kieliasiantuntijalle tämä on siinä mielessä vaikeasti hahmotettava tilanne, että luonnollisestikin suomen kielen asema on varsin hyvä suomen kielen alalla. Muilla aloilla näin ei kuitenkaan ole.

”Kirjoittaminen omalla äidinkielellä voi olla myös kielipoliittinen kannanotto.”

Ymmärrän kyllä, että jos tekee uraauurtavaa syöpätutkimusta, voi olla helpompi raportoida suoraan kansainvälisen tiedeyhteisön ymmärtämälle kielelle kuin aloittaa käännösprosessi heti työn valmistumisen jälkeen. Toisaalta kirjoittaminen omalla äidinkielellä voi olla jo nyt myös kielipoliittinen kannanotto. Ja pitää muistaa, että vaikka kieliä voi oppia läpi elämän, on äidinkielen asema kielen ymmärtämisessä ja tuottamisessa erityinen, sillä sen avulla päästään helpoiten syvimpään ymmärtämiseen ja toisaalta vivahteikkaimpaan ilmaisuun. Kuten kannanotossa todetaan: Kielen riittävyys kaikille tiedon ja tieteen aloille voidaan varmistaa vain käyttämällä kieltä siellä, missä inhimillisen ymmärryksen rajoja siirretään yhä uusille alueille. Äidinkielen rooli ymmärtämisen ja tiedon tuottamisen välineenä on myös korvaamaton, ja sen syrjäyttäminen vieraalla kielellä heikentää tietotyön huippusuoritusten edellytyksiä.

Jos koko tutkimuksen kirjoittaminen suomeksi ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta, voisi yksi kompromissi olla ainakin tiivistelmän vaatiminen suomeksi. Kielibaari on aiemminkin esittänyt tästä näkemyksensä ja huomioinut myös Janne Saarikiven tätä kannattaneen kommentin. (Itse ainakin tulkitsisin, että ruotsinkielinen tutkija tekisi tiivistelmän vastaavasti ruotsiksi.) Tämä olisi tärkeää jo siksi, että tieteentekijän tulisi lähtökohtaisesti osata kertoa tutkimuksestaan selkeästi ja ymmärrettävästi – ihan mielellään useammallakin kielellä – ja “markkinoida” osaamisensa ja tuloksensa. Mullistavakin tutkimustulos voi jäädä internetin syövereihin pölyttymään, ellei sitä sanoiteta oikein oikeassa paikassa.

”Kieltä arvostetaan heikosti joillakin tieteenaloilla.”

Yksi kysymys on nähdäkseni, arvostetaanko tiedeyhteisössä välttämättä kieltä itsessään, riippumatta siitä, onko se suomi vai joku muu. Ainakin erään nimeltä mainitsemattoman yliopiston opiskelija antoi ymmärtää, että heidän alallaan ei missään vaiheessa opeteta tieteellisen kirjoittamisen käytäntöjä, ja sitten vain ilmoitetaan, että kirjoitapa tutkielma. Valitettavasti tämä sopii ainakin omaan käsitykseeni siitä, kuinka heikosti kieltä arvostetaan joillakin tieteenaloilla. Kieliasiantuntija joutuu välillä muiden alojen tutkimuksia lukiessaan kauhistumaan siitä, kuinka epäselvää tekstiä hyväksytään. Opiskelukin on vaikeaa, ellei luennoitsijan antamia ohjeita tunnu olevan inhimillisesti mahdollista ymmärtää, ja toisaalta näin ohjataan opiskelijoita edelleen käsitykseen, ettei kieli ole erityisen merkittävää.

Katoaako kirjakieli?

Nykyään ollaan huolissaan yleiskielen (eli arkisesti sanottuna kirjakielen) ja puhekielen kasvavista eroista ja toisaalta siitä, ettei yleiskieltä enää hallita. Tässä kohtaa kannattanee huomauttaa, että kyse on siis siitä, käytetäänkö muodollisempaa ja standardoitua vai epämuodollista kieltä, ei siitä, onko kyseinen kieli kirjoitetussa vai puhutussa muodossa (yleis- ja puhekielen suhteesta laajemmin esimerkiksi täältä).

Syyttävä sormi osoittaa erityisesti nuoria, joiden on uutisoitu hallitsevan yhä heikommin yleiskieltä ( Yle, MTV, Ilta-Sanomat). Joskin kukaan tuskin voi väittää, että hyvä yleiskieli olisi kaikille aikuisillekaan helppoa.

Tilannetta pyritään parantamaan esimerkiksi kielitietoisemmalla lähestymistavalla opetukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa, että kieli pyritään yhdistämään muihin aineisiin selkeämmin, jotta oppiaineet eivät tuntuisi toisistaan irrallisilta, vaan luotaisiin paremmin käsitys siitä, kuinka kieli on läsnä kaikissa muissakin aineissa. Tällöin esimerkiksi historian esseessäkin kiinnitetään huomioita kirjoitusasuun. Pelkkien pilkkujen viilaamista tämä ei tarkoita, vaan kokonaisuudessaan pyritään lisäämään kykyä tuottaa asiayhteyteen sopivaa, ymmärrettävää tekstiä.

”Äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta pitäisi osata arvostaa.”

Koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden opetus onkin yksi osa-alue, jota pitäisi osata arvostaa. Oppiaineen tehtävä kun ei ainakaan nykyään ole olla loputon yhdyssanatyöpaja, vaan oppiaineella on keskeinen tehtävä järkevän ihmisyksilön tuottamisessa. Perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan oppiaineen tehtävänä on muun muassa ”kehittää oppilaiden kieli-, vuorovaikutus- ja tekstitaitoja”. Teksti tarkoittaa tässä laajasti viestin välittämisen muotoja kirjoitetusta tekstistä videokuvaan, ja tekstitaidoissa oppilas opettelee tunnistamaan esimerkiksi mainoksen ja uutisen eroa (erittäin haastava tehtävä monelle aikuisellekin!). Oppilasta ohjataan toisaalta arvioimaan viestejä kriittisesti ja toisaalta perustelemaan omat mielipiteensä. Kyky tuottaa kulloiseenkin tilanteeseen sopivia tekstejä edellyttää muun muassa yleiskielen hallintaa.

Yleiskieli sinällään ei ole missään tapauksessa arvokkaampi kielimuoto kuin puhekieli, vaan kysymys on juuri tilanteeseen sopivasta kielenkäytöstä. Jos kaverin kanssa snäppäillessä tulee ymmärretyksi kolmella puhekielisellä sanalla ja kakkaemojilla, on kieli ollut tilanteeseen sopivaa. Työhakemus ei kuitenkaan välttämättä täytä tekstilajin vaatimuksia, jos se aloitetaan: “Mä oon, semmonen tyyppi ketä kannattais palkata ;D” Työelämän nopeassa rekrytointiprosessissa jää helposti huomioimatta hakemus, jota on vaikea ymmärtää, ja liian epäselvästi kirjoitetulla kantaa ottavalla somelausunnollakin päätyy vain kielimokasivustoille. On surullista, jos oma osaaminen tai tärkeä argumentti jää huomiotta vain siksi, ettei osannut tuottaa ymmärrettävää kieltä.

No, onko se kieli nyt menetetty tapaus?

Luovummeko kielestämme? kysytään kannanoton lopussa. Kysymys on erittäin hyvä, joskin vaikea vastata. Esimerkiksi Kielibaarissa kirjoittavan Anu Haapalan mukaan suomen kielestä pidetään kiinni maailmalta katsoen hyvinkin innokkaasti. Itse olen  ollut taipuvainen toppuuttelemaan tuhon ennustajia, enkä nytkään osaa täysimittaisesti hätääntyä.

Toisaalta ei kannata sortua myöskään hyräilemään sormet korvissa ja silmät kiinni, mikä vaikuttaa olevan liian usein tapana, kun ennakoidaan ikäviä muutoksia. Maailma muuttuu, eikä kielen voi olettaa säilyvän elinvoimaisena ilman, että sille uhrataan ajatustakaan. Kielen hyväksi tehdään toki monenlaista, mutta uskon, että silti on syytä toimia ehdotetusti ja reagoida huolellisesti kerätyn tiedon ja laajan käytettävissä olevan ymmärryksen pohjalta. Tämä edellyttää asiantuntijoiden ja päätöksentekijöiden yhteistyötä ja kansallisen tason suunnittelua.

Tärkeintä kielen asemaa pohtiessa on muistaa, että kielen kadotessa katoaa yksi tapa katsoa maailmaa. Lausuttakoon siis vielä itsestäänselvyys: kaikki kielet ovat arvokkaita. Kieliä kannattaa ehdottomasti opiskella ja hankkia näin uusia kuvakulmia maailmaan, mutta omaa äidinkieltään ei saa unohtaa vaalia siinä sivussa.

   Artikkelin kirjoittaja Sini Söyrinki on maisterintutkintoaan viimeistelevä suomen kielen opiskelija Jyväskylän yliopistossa.  Häntä kiehtoo erityisesti kielen valta muokata todellisuutta. Hän tuntee olonsa kotoisaksi kirjojen ympäröimänä ja luki 37 kirjaa vuonna 2018.

♦

Lähteet:

Suomen kielen lautakunnan kannanotto 26.10.2018: Suomi tarvitsee pikaisesti kansallisen kielipoliittisen ohjelman. Kotimaisten kielten keskus.

Haapala, Anu 2018: Kolumni: Suomalainen pitää omasta kielestään kiinni harvinaisen innokkaasti. Kielibaari.

Harmanen, Minna 2013: Kieli- ja tekstitietoisuutta kouluun! Kielitietoinen koulu ja äidinkielen ja kirjallisuuden opetus. Kieli, koulutus ja yhteiskunta 4(5).

Kielibaari 2018: Väittelijöiltä on vaadittava tiivistelmä suomeksi.

Kupla, Päivi & Tolvanen, Pauliina 2014: Professori: Suomen kieli ei ole vaikea oppia. Yle Uutiset.

KryssTal: Language Families.

Lehtimaja, Inkeri 2017: Korkeakoulutetun maahanmuuttajan oikeus oppia suomea. Kieli, koulutus ja yhteiskunta 8(5).

M.A. Castrénin seura: Uralilaiset kielet ja kansat: Kielet.

Ojanperä, Sini 2016: Nuoret eivät enää osaa kirjoittaa hyvää suomea – vaikka kirjoittavat jatkuvasti. Yle Uutiset.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. (Kielitietoisuudesta sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksesta s. 28, 103–105, 159–161, 287–289.)

Rauhala, Nelly 2017: Nuoret kirjoittavat enemmän kuin koskaan, mutta tekstit vilisevät virheitä – Katso esimerkit. MTV Uutiset.

Rimaila, Elisa 2013: Suomen nuorten oikeinkirjoitustaito romahti – katso 10 esimerkkiä. Ilta-Sanomat.

Viinikka, Jenni & Voutilainen, Eero 2013: Ääniä ilmassa, merkkejä paperilla – puhutun ja kirjoitetun kielen suhteesta. Kielikello 3/2013.

— Artikkeli julkaistu 31.1.2019

► Lisää kielikeskustelua baaritiskillä:

Kolumni: Suomalainen pitää omasta kielestään kiinni harvinaisen innokkaasti

Väittelijöiltä on vaadittava tiivistelmä suomeksi